30.05.2022 Author:

Rikoslain 29:5 §:ssä (13.11.1998/814) säädetään avustuspetoksesta; joka

1) antaa avustuksesta päättävälle väärän tiedon seikasta, joka on omiaan olennaisesti vaikuttamaan avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin, tai salaa sellaisen seikan tai

2) jättää ilmoittamatta sellaisesta avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin olennaisesti vaikuttavasta olosuhteiden muutoksesta, josta myöntämispäätöksen yhteydessä tai muuten on erityisesti velvoitettu ilmoittamaan,

ja siten hankkii tai yrittää hankkia itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä, on tuomittava avustuspetoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Avustuspetosta koskevan kriminalisoinnin tarkoituksena on ehkäistä yhteiskunnan tukijärjestelmien väärinkäyttöä ja ohjata vastikkeettomasti jaettavat julkiset varat siihen tarkoitukseen, johon avustus oli tarkoitettu.

Avustuspetoksen tunnusmerkistö toteutuu jo sillä, että avustuksen hakija taloudellisen hyödyn hankkimisen tarkoituksessa ilmoittaa avustuksen saamiseen olennaisesti vaikuttavan väärän tiedon (1 mom 1 kohta) tai jättää ilmoittamatta tällaisesta olosuhteiden muutoksesta, josta hänet on velvoitettu ilmoittamaan (1 mom 2 kohta).

Pykälän säännöksen 1-kohta koskee tilanteita, joissa annetaan väärä tieto tai salataan seikka avustusta haettaessa, toisin sanoen ennen avustuspäätöstä. Avustuspäätöksen jälkeen tekoon voi syyllistyä vain, jos päätöksessä tai muualla on velvoitettu ilmoittamaan tietyistä seikoista, ja tällaisen seikan jättää ilmoittamatta ja tällöin käyttäytyminen tulisi arvioitavaksi 2-kohdan mukaisesti. Korkein oikeus on antanut ennakkoratkaisun KKO 2012:53 siitä, että myös avustuksen käyttö väärään tarkoitukseen voi täyttää avustuspetoksen tunnusmerkistön, jos avustuksen saaja on velvoitettu antamaan selvitys avustuksen käytöstä.

Avustuspetosrikokselta edellytetään myös sitä, että tekijän menettelyä on pidettävä avustuspetoksen tunnusmerkistössä tarkoitetuin tavoin olennaisena. Avustuspetosta koskevassa oikeuskäytännössä (KKO 2012:53) olennaisena tunnusmerkistön olennaisuusharkinnassa on pidetty viranomaisen omaa selvitystä toimenpiteistä. Tapauksessa valtionapuviranomaisen (ARAn) mukaan säätiölle myönnettyjen avustusten maksatus olisi välittömästi keskeytetty ja jo maksetut erät peritty takaisin, mikäli ARAn tietoon olisi tullut, että tekijä oli antanut virheelliset tiedot ja laiminlyönyt antaa tietoja kustannusten muutoksista. Oikeus katsoi erityisesti viranomaisen selvityksen nojalla selväksi, että tekijän antamat väärät tiedot ja hänen antamatta jättämänsä tiedot olisivat olennaisesti vaikuttaneet avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin.

KKO:n ratkaisussa 2012:53 on lisäksi otettu olennaisuusarvioinnissa huomioon se, kuinka selvästi avustusjärjestelmän vastainen toiminta on poikennut avustusjärjestelmää koskevista säännöistä, periaatteista ja tavoitteista. Lisäksi merkitystä annettiin avustusjärjestelmän vastaisen toiminnan suunnitelmallisuudelle ja pitkäaikaisuudelle, ts. ovatko tekijän antamat virheelliset tiedot ja hänen laiminlyöntinsä antaa tietoja mahdollistaneet jatkuvan perusteettoman avustusten saannin.

Avustuksen väärinkäyttö soveltuu tilanteisiin, jossa avustusvarat on sinänsä haettu ja saatu asialliseen tarkoitukseen, mutta rahat saatuaan avustuksen saaja on päättänyt käyttää ne johonkin muuhun. Jotta avustuksen väärinkäyttöön olisi mahdollista syyllistyä, avustuspäätöksessä olisi oltava ehdot tai määräykset avustuksen käyttötarkoituksesta. Jos avustusta käytettäisiin näiden käyttötarkoitusten vastaisesti, olisi kyse avustuksen väärinkäytöstä. Väärinkäytön olisi oltava olennaista eli käytännössä rahojen käyttötarkoituksen olisi selkeästi erottava siitä, mihin ne on myönnetty.

Tahallisuus ja rikoshyöty

Avustuspetoksen toteutuminen edellyttää, että tekijä on toiminut tahallisesti. Tekijältä vaadittavaan tahallisuuteen kuuluu, että tekijän on oltava tietoinen tiedon vääryydestä sekä väärän tiedon olennaisuudesta taikka vaihtoehtoisesti – laiminlyönnin ollessa kysymyksessä – ilmoitusvelvollisuudesta ja tämän velvollisuuden laiminlyönnin olennaisuudesta.

Oikeuskäytännössä tahallisuuden on katsottu avustuspetosrikoksissa täyttyvän sillä konstruktiolla, että avustuksen saajalta voidaan edellyttää tukijärjestelmän ja niihin liittyvien säännösten ja velvoitteiden tuntemusta. Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan KKO 2012:53, että tekijän on asemansa ja pitkään harjoittamansa yleishyödyllisen rakennustoiminnan vuoksi täytynyt olla tietoinen rahoituksen hakemiseen liittyvistä tietojenanto- ja ilmoitusvelvollisuuksista ja niiden olennaisuudesta.

Vaasan hovioikeuden ratkaisussa 31.1.2019 tekijä toimi koulun rehtorina ja hänellä katsottiin asemansa perusteella olleen erityinen velvollisuus huolehtia siitä, että oppisopimuskoulutuksessa noudatetaan oppisopimuskoulutusta koskevaa lainsäädäntöä. Tekijän on voitu jo pelkästään hänen asemansa perusteella edellyttää oppisopimuskoulutusta koskevan lainsäädännön ja määräysten tuntemista. Lisäksi tekijällä on rehtorina ollut selonottovelvollisuus oppisopimuskoulutusta koskevasta lainsäädännöstä ja määräyksistä, koska hän on tehnyt oppisopimuskoulutusta koskevia sopimuksia yhtiön edustajana. Oikeus piti selvänä, että tekijä on tuntenut oppisopimuskoulutusta koskevien säännösten sisällön. Selvää on myös, että hänen on tullut huolehtia siitä, että yhtiön järjestämässä oppisopimuskoulutuksessa noudatetaan sitä koskevaa lainsäädäntöä.

Tahallisuusarvioinnissa voidaan lisäksi ottaa ainakin suuntaa antavasti huomioon KHO:n oikeuskäytännössä todettu samankaltainen periaate siitä, että valtionavustuksen saajalla on laaja selonotto- ja tarkistusvastuu avustuksen käyttöön liittyvissä asioissa ja että hän on vastuussa avustuksen lainmukaisesta käytöstä.

Avustuspetoksen rangaistavuuden edellyttämän tahallisuuden täyttymiseen kytkeytyy lisäksi erityisesti avustuspetoksen hyötymistarkoitus. Avustuspetoksen tunnusmerkistönmukaisuus edellyttää, että tekijä menettelemällä säännöksessä mainitulla tavalla hankkii tai yrittää hankkia itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä. Tahallisuuden täyttymiseksi tekijän tulee olla vähintään mieltänyt hyödyn saamisen tekonsa varmaksi tai ainakin varsin todennäköiseksi seuraamukseksi.

Avustuspetosta koskevan säännöksen esitöissä todetaan, että taloudellisella hyödyllä tarkoitetaan lähinnä sitä, että hakija saa avustuksen, vaikka ei olisi siihen oikeutettu, tai saa sen suurempana, kuin mihin hän olisi oikeutettu, tai edullisemmin ehdoin, kuin mitä hän saisi totuudenmukaisten tietojen perusteella. Taloudellisen hyödyn ja väärän tiedon antamisen tulee olla yhteydessä keskenään – väärän tiedon tulee olla sellainen, joka johtaa tai voi johtaa taloudellisen hyödyn saamiseen. Hyödyltä ei kuitenkaan vaadittaisi oikeudettomuutta. Esitöiden mukaan tekijä, joka väärillä tiedoilla yrittää hankkia hyötyä, tuomittaisiin avustuspetoksesta, vaikka avustuksen voisi saada oikeillakin tiedoilla.

Avustuksen väärinkäytössä ei edellytetä hyötymistarkoitusta. Tämä tarkoittaa sitä, että avustusvarojen käyttäminen muuhun tarkoitukseen tulee rangaistavaksi ko. säännöksen nojalla motiivista riippumatta.

Avustuspetoksen esitöissä todetaan, että yleensä rikoksen tekijöinä ovat yritysten, kuntien tai yhteisöjen toimihenkilöt. Tekijän ei tarvitse olla avustuksen käyttäjä, eikä säännös rajoita tekijäpiiriä vain henkilöihin, jotka edustavat avustuksen käyttäjää.

Arvioitaessa mahdolliseen avustuspetokseen syyllistyneitä henkilöitä, keskeistä on seuraavat havainnot:

  • Kuka on laatinut valtionavustuksia koskevat hakemukset?
  • Onko haettavan valtionavustuksen suuruudesta päätetty yrityksen tai yhteisön hallituksessa?
  • Kuka on laatinut ja antanut vuosittaiset avustuksen käyttämistä koskevat raportointitiedot?
  • Ketkä ovat asemansa perusteella olleet tietoisia avustuksien käyttämistä koskevista seurantatiedoista.

Vastuuhenkilöiden vahingonkorvausvelvollisuus

Vahingonkorvausoikeudelliseen arviointiin vaikuttaa tässä tapauksessa se, että viranomaiselle on asetettu velvollisuus tukien takaisinperintään. Merkityksellistä on se, voiko viranomainen samanaikaisesti periä perusteettomasti maksettuja avustuksia takaisin yhteisöltä sekä vaatia vahingonkorvausta tahalliseen rikokseen syyllistyneeltä yhteisön vastuuhenkilöltä.

Alustavasti tällaista asetelmaa, jossa jollakulla on oikeus vahingonkorvaukseen suhteessa yhteen ja toisaalta oikeus tukien palautukseen suhteessa toiseen, voidaan rinnastaa tilanteeseen, jossa kaksi velallista on yhteisvastuussa jostakin velasta.

Yhteisvastuullinen velkasuhde voi syntyä oikeustoimen tai lain säännöksen perusteella. Suoraan lain nojalla usean velallisen velkasuhde voi syntyä esimerkiksi tilanteessa, jossa muutama henkilö joko aiheuttaa jollekin vahinkoa yhdessä toimien tai aiheuttaa saman vahingon toisistaan riippumatta (VahKorvL 6:2). VahKorvL 6:2:n nojalla yhteisvastuullinen velkasuhde voi syntyä kahdessa erilaisessa tilanteessa: milloin ”vahinko on kahden tai useamman aiheuttama” taikka milloin ”he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon”.

Esimerkkinä jälkimmäisestä VahKorvL 6:2:n tarkoittamasta tapauksesta voidaan mainita ratkaisu KKO 2008:62, jossa maataloushallin katto oli romahtanut ja urakoitsija tuomittiin korvausvastuuseen urakkasuorituksen virheellisyyden perusteella, ja valvontatehtävänsä laiminlyönyt viranomainen sopimuksenulkoisen vastuunormiston nojalla. Yhteisvastuuta ei tapauksessa estänyt se, etteivät urakoitsija ja viranomainen olleet aiheuttaneet vahinkoa mitenkään yhdessä toimien, eikä myöskään se, että urakoitsijan vastuu perustui sopimusrikkomukseen ja viranomaisen vastuu perustui VahKorvL:iin. Yhteisvastuun kannalta merkitystä ei ole myöskään sillä, ymmärretäänkö eri velallisten vastuu luonteeltaan vahingonkorvausvastuuksi vai muunlaiseksi velkavastuuksi, eikä myöskään sillä, onko keskenään ei-kumulatiivisten velkojen käsittely hajautunut eri oikeudenkäynteihin, vaan ratkaisevia ovat ainoastaan velan perusta ja sisältö.

Velvoitteen yhteisvastuullisuus merkitsee vastuun rinnakkaisuutta eli sitä, että velkoja saa valintansa mukaan periä velan koko laajuudessaan kummalta tahansa. Vastuun porrastaminen tai toisen velallisen vastuun ensisijaisuus suhteessa toiseen vaatii selkeää erityistä oikeusperustetta.

Keskeinen esimerkki porrastetusta yhteisvastuullisesta velkasuhteesta on työntekijän ja työnantajan vastuu vahingosta, jonka työntekijä tahallisesti tai huolimattomuudellaan aiheuttaa työssään sivulliselle. Työnantaja on tällaisesta vahingosta ensisijaisessa isännänvastuussa VahKorvL 3:1.1:n nojalla. Poikkeuksen muodostaa tilanne, jossa työntekijä on aiheuttanut vahingon tahallisesti – tällöin työntekijä ja työnantaja ovat vahingosta yhteisvastuussa VahKorvL 6:2:n pääsäännön mukaisesti (Velvoiteoikeus, Norros Olli, s. 307, 2018).

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2019:9 käsiteltiin avustuspetokseen liittyvää vahingonkorvausvelvollisuutta. Ratkaisussa avustuspetokseen syyllistynyt velvoitettiin korvaamaan ARA:lle aiheutuneen vahingon, jona pidettiin myönnettyjen avustusten määrää. Ratkaisussa kiinnitettiin huomiota siihen, että ARAlla olisi korkotukilainoja ja aravalainoja koskevan lainsäädännön mukaan ollut mahdollisuus periä maksetut korkotuet ja aravalaina takaisin, mutta se ei ole pyrkinyt perimään tukia takaisin kiinteistöosakeyhtiöiltä. Korkein oikeus totesi, että koska ARAlla ei ole ollut velvollisuutta tukien takaisinperintään, se on voinut valita, periikö se perusteettomasti maksetut tuet takaisin niiden saajilta vai vaatiiko se vahingonkorvausta vahingon tahallisella rikoksella aiheuttaneelta tekijältä. KKO:n ratkaisussa on siten katsottu, että tekijän ja oikeushenkilön vastuu on ollut normaalia yhteisvastuuta, jossa vahingonkärsijällä on oikeus kohdistaa vaatimus molempiin tahoihin.

Joissakin tapauksissa valtionapuviranomaiselle on valtionavustuslain 21 §:ssä asetettu nimenomainen velvollisuus takaisinperiä perusteettomasti maksetut avustukset. Velvollisuus takaisinperintään näyttää muodostavan erityisen oikeusperusteen korvausvastuun porrastamiselle ja takaisinperinnän ensisijaisuudelle. On toisaalta mahdollista, että vastuuhenkilöiden toiminnan tahallisuus muodostaa sellaisen perusteen, että korvausvastuu voitaisiin katsoa VahKorvL 6:2:n pääsäännön mukaisesti yhteisvastuulliseksi ja rinnakkaiseksi.

Vahingon määrä

Avustusrikoksesta aiheutuneen vahingon korvaamisessa on kysymys ns. puhtaan varallisuusvahingon korvaamisesta, joten korvattavuus edellyttää sekä vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n mukaista tuottamusta, että lain 5 luvun 1 §:ssä puhtaan varallisuusvahingon korvattavuudelle asetettua erityistä perustetta, joka tässä tapauksessa on lähtökohtaisesti vahingon aiheuttaminen rangaistavaksi säädetyllä teolla.

Vahingonkorvaukseen sovelletaan pääsääntöisesti täyden korvauksen periaatetta, jonka mukaisesti vahingonkärsijä pyritään asettamaan siihen asemaan, jossa hän olisi, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut. Vahingon suuruus arvioidaan differenssiopin mukaan vertaamalla tapahtunutta tapahtumankulkua eli aiheutettua vahinkoa siihen tapahtumankulkuun, joka olisi vallinnut, jos tekoa ei olisi tapahtunut.

Edellä mainitussa korkeimman oikeuden avustuspetosta koskevassa vahingonkorvausasiassa (KKO 2019:9) otettiin kantaa siihen, mikä oli avustuspetoksista valtiolle aiheutuneen vahingon määrä. KKO katsoi, että vertailtavia tapahtumainkulkuja tuli tarkastella suhteessa tekijän syyksi luettuun rikokseen. Keskeiseksi korvattavien vahinkojen arvioinnissa muodostui nimenomaan se, mikä oli nimenomaan tunnusmerkistön mukaisesta teosta aiheutunutta vahinkoa.

Tekijä oli tapauksessa syyllistynyt törkeisiin avustuspetoksiin antaessaan ARAlle valtion avustusta haettaessa vääriä tietoja sekä käyttäessään varoja ehtojen vastaisesti ja siten jättäessään antamatta tietoja, jotka hän oli ollut erityisesti velvollinen ilmoittamaan. Tosiasiallisiin tapahtumiin vertailtavassa tapahtumainkulussa tekijä olisi ilmoittanut ARA:lle avustuskohteiden todellisen varainkäytön. KKO katsoi, että jos ARA olisi tiennyt rikosasiassa A:n syyksi luetusta menettelystä, tämä tieto olisi johtanut siihen, ettei ARA olisi myöntänyt avustuksia, eikä se olisi jatkanut lainoitusta ja sillä olisi ollut oikeus irtisanoa lainat heti takaisin maksettavaksi.

Syntyneen vahingon määrää tulisi arvioida vertaamalla todellista tapahtumakulkua siihen hypoteettiseen tapahtumainkulkuun, jossa valtionapuviranomaiselle olisi tullut tieto yhteisön puolesta toimineiden henkilöiden tunnusmerkistön merkistön mukaisesta menettelystä. Toisin sanoen, jos valtionapuviranomainen olisi saanut tiedon yhteisön todellisesta avustusvarojen käytöstä (tunnusmerkistönmukaisuuteen kuuluu rikoshyödyn tavoittelu, ts. avustusvarojen käyttö muuhun tarkoitukseen).

Lopuksi on kuitenkin perusteltua huomauttaa, että rikoslain 29 luvun 5–6 §:ssä säädetyn avustuspetoksen tunnusmerkistön täyttyminen ei edellytä lainkaan minkäänlaisen vahingon aiheutumista.

04.08.2021 Author:

Valtionavustusten määrä ja merkitys Suomen taloudessa on huomattavasti lisääntynyt koronapandemian aikana. Samalla ovat lisääntyneet myös valtionavustusten käyttämiseen liittyvät väärinkäytösepäilyt.

Asianajotoimisto Aasa-Law Oy:llä on erityistä asiantuntemusta valtionavustusoikeuteen liittyvissä kysymyksissä. Olemme tarjonneet oikeudellista palvelua sekä avustuksen saajille ja lisäksi myös valtionapuviranomaisille (ARA ja Puolustusministeriö).  

Valtionavustuslain 13 §:n 1 ja 2 momenttien mukaan valtionavustus saadaan käyttää ainoastaan valtionavustuspäätöksen mukaiseen tarkoitukseen. Valtionavustuksen saajan on noudatettava avustettavassa hankkeessa tai toiminnassa valtionavustuspäätökseen otettuja ehtoja ja rajoituksia. Valtionavustuksen saajan tulee lisäksi antaa valtionapuviranomaiselle valtionavustuspäätöksen ehtojen noudattamisen valvomiseksi oikeat ja riittävät tiedot (valtionavustuslain 14 §).

Takaisinperinnän edellytykset

Valtionavustuslain 21 §:n 1 momentin nojalla valtionapuviranomaisen on päätöksellään määrättävä valtionavustuksen maksaminen lopetettavaksi sekä jo maksettu valtionavustus takaisin perittäväksi, jos valtionavustuksen saaja on käyttänyt valtionavustuksen olennaisesti muuhun tarkoitukseen kuin se on myönnetty (2 kohta); antanut valtionapuviranomaiselle väärän tai harhaanjohtavan tiedon seikasta, joka on ollut omiaan olennaisesti vaikuttamaan valtionavustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin, taikka salannut sellaisen seikan (3 kohta); taikka muutoin 1–3 kohtaan verrattavalla tavalla olennaisesti rikkonut valtionavustuksen käyttämistä koskevia säännöksiä tai valtionavustuspäätökseen otettuja ehtoja (4 kohta).

Valtionapuviranomaisen takaisinperintävelvollisuus valtionavustuslain 21 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetussa tapauksissa on olemassa vain, mikäli avustuksensaajan puolesta annetut väärät tai harhaanjohtavat tiedot olleet omiaan olennaisesti vaikuttamaan valtionavustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin.

Valtionavustuslain 21 §:n 4 kohdan mukainen takaisinperintävelvollisuus syntyy vastaavasti vain siinä tapauksessa, mikäli avustuksen saaja on olennaisesti rikkonutavustuksen käyttämistä koskevia säännöksiä tai avustuspäätöksen ehtoja. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että tällaisen olennaisen rikkomisen pitäisi tapahtua virheen tai väärinkäytöksen vuoksi.

Valtionavustuslain esitöiden mukaan olennaisiksi virheiksi on luettava virheet, joiden johdosta valtionavustusta ei olisi myönnetty valtionavustuspäätöksen suuruisena. Vastaavasti valtionavustuksen käyttäminen tarkoitukseen, johon sitä ei olisi lainkaan myönnetty tai johon sitä olisi myönnetty merkittävästi vähemmän, on pykälän tarkoittama olennainen virhe.

Korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä avustuspäätöksen ehtojen vastainen taloudenpito on johtanut tuen takaisinperintään, kun avustuspäätöksessä on ollut nimenomainen ehto hankkeen kirjanpidon eriyttämisestä avustuksen saajan muusta kirjanpidosta (KHO 3375/2016).

KHO:n ratkaisussa KHO 3375/2016 lisäksi todettiin, että avustuksen saajan hankkeeseen liittyvän kirjanpidon tiedot ovat yleisesti tärkeä osa avustuksen saajan tiedonantovelvollisuutta sekä valtionapuviranomaisen valvontatehtävää. Oikeus korosti, että hankkeen kirjanpidon tulee olla järjestetty niin, että hankkeen menot ja tulot ovat luotettavalla ja läpinäkyvällä tavalla todennettavissa ja menojen yhteys hankkeen toteuttamiseen on vaivatta selvitettävissä.

Valtionavustuslain 21 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla väärällä tiedolla tarkoitetaan sellaisia tietoja, jotka eivät vastaa tosiasioita hetkellä, jolloin tiedot on annettu. Harhaanjohtavalla tiedolla taas tarkoitetaan tietoja ja esittämistapaa, joista johtuen valtionapuviranominen ei saa olennaisilta osin oikeaa ja riittävää kuvaa avustuksen myöntämisen perusteiden täyttymisestä ja avustuksen käyttötarkoituksesta.

Valtionavustuslaissa tarkoitettuja vääriä ja harhaanjohtavia tietoja on arvioitu esimerkiksi KHO:n ratkaisussa 3644/2017. Tapauksessa on ollut kyse tilanteesta, jossa avustuksen myöntäjä katsoi suorittamansa tarkastuksen perusteella, että yhtiön palkkakustannusten jakautuminen rahoitetun projektin ja yhtiön liiketoiminnan kesken oli epäselvää. Koska avustuksen saaja oli tilittänyt projektille palkkakustannuksia, joiden osalta se ei osoittanut työajan seurantaa ja kohdentamista rahoituspäätöksen ehtojen mukaisesti, oikeus katsoi avustuksen saajan antaneen avustuksen myöntäjälle tietoja, joiden perusteella se ei ole olennaisilta osin saanut oikeaa ja riittävää kuvaa valtionavustuksen myöntämisen perusteiden täyttymisestä ja jotka ovat siten olleet valtionavustuslain 21 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhaanjohtavia.

Samassa tapauksessa avustuksensaajan katsottiin myös olevan vastuussa antamiensa tietojen oikeellisuudesta siitä huolimatta, että niitä koskeva virhe olisi aiheutunut ulkopuolisen toimijan inhimillisestä erehdyksestä.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että myös pelkät kirjanpidolliset virheet voivat merkitä, että pakollisen takaisinperinnän edellytykset ovat käsillä. KHO ratkaisussa 3375/2016 valtionavustukset oli käytetty siihen tarkoitukseen, johon ne on myönnetty, ja takaisinperintä perustui yksin kirjanpidon virheelliseen ja ehtojen vastaiseen toteuttamistapaan. Oikeus katsoi hankkeen kirjanpidon puutteiden olleen olennaisia, ja totesi, että kun otetaan huomioon hankkeen kirjanpitoa koskevat avustuksen saajan velvollisuudet sekä avustuspäätöksen nimenomainen ehto kirjanpidon eriyttämisestä muusta kirjanpidosta, viranomaisen on valtionavustuslain 21 §:n 3 ja 4 kohdan perusteella ollut määrättävä myönnettyä valtionavustusta perittäväksi takaisin kirjanpidon puutteellisuuden vuoksi.

Pakollisen takaisinperinnän lisäksi valtionavustuslain 22 §:ssä on säädetty harkinnanvaraisesta takaisinperinnästä. Säännöksen nojalla valtionapuviranomainen voi päätöksellään määrätä valtionavustuksen maksamisen lopetettavaksi sekä jo maksetun valtionavustuksen tai sen osan takaisin perittäväksi, jos valtionavustuksen saaja on menetellyt 12 §:n 4 momentin taikka 13 tai 14 §:n vastaisesti.

Säännöksessä säädetyissä tilanteissa valtionavustuksen saaja on menetellyt vastoin valtionavustuksen käyttöä koskevia velvoitteita tai rikkonut valtionavustuksen saajan oikeiden ja riittävien tietojen tiedonantovelvollisuuksia.

Harkinnanvaraisessa takaisinperinnässä on kyse sellaisesta avustuksen saajan menettelystä, joka ei aina välttämättä ole siinä määrin olennaista, että siitä seuraisi järjestelmällisesti avustuksen takaisinperintä. Viranomaisen tarkoituksenmukaisuusharkinta kytkeytyy näin ollen etenkin tilanteen olennaisuuden arviointiin.

Esimerkiksi ratkaisussa KHO 1260/2018 oikeus on katsonut, että koska avustuksen saaja on laiminlyönyt noudattaa avustettavassa hankkeessa valtionavustuspäätöksen ehtoja työaikakirjanpidosta, viranomainen on voinut määrätä avustuksen takaisinperittäväksi valtionavustuslain 22 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla.

Selvittämisvelvollisuuden jakautuminen

Takaisinperintä on valtionapuviranomaisen aloitteesta käynnistyvä asia, joka käsitellään normaalina hallintoasiana. Koska valtionavustuksen myöntäminen ja siihen liittyvät muut päätökset ovat hallintoasioita, sovelletaan takaisinperintäasioihin valtionavustuslain ohella yleislakina hallintolain (434/2003) säännöksiä, kuten 6 luvun asian selvittämistä ja 7 luvun asian ratkaisemista koskevia säännöksiä.

Valtionapuviranomaisen tulee takaisinperintäpäätöksissään ottaa huomioon myös hallintolain 6 §:n mukaiset hallinnon oikeusperiaatteet, jotka asettavat hallintotoiminnalle sisällöllisiä laatuvaatimuksia. Valtionavustuksen takaisinperinnässä viranomaisen on otettava huomioon etenkin suhteellisuusperiaate, sillä kyseessä on viranomaisen merkittävä rajoittava tai kielteinen päätös. Lisäksi luottamuksensuojan periaate aktualisoituu niin ikään tilanteissa, joissa viranomaisen myöntämä avustus peritään takaisin. Suhteellisuusperiaatteen ja luottamuksensuojan periaatteen rinnalla vaikuttavat takaisinperintätilanteissa luonnollisesti myös muut hallintolain 6 §:n mukaiset oikeusperiaatteet.

Hallinto-oikeuden virallisperiaatteen nojalla päävastuu asian selvittämisestä on lähtökohtaisesti viranomaisella. Hallintolain 31.1 §:n mukaisesti valtionapuviranomaisen on ennen takaisinperintäpäätöstä huolehdittava asian riittävästä ja asianmukaisesta selvittämisestä hankkimalla asian ratkaisemiseksi tarpeelliset tiedot sekä selvitykset.

Siitä huolimatta, että viranomaisella on lähtökohtainen velvollisuus selvittää velvoittavan päätöksensä vaativat tiedot, valtionavustuslaissa on asetettu avustuksen saajalle laajat velvollisuudet oikeiden ja riittävien tietojen antamiseen.

Avustuksen saajan selvittämisvelvollisuutta koskevat etenkin valtionavustuslain 12 § ja 14 §. Valtionavustuslain 12 §:n 1 momentin mukaan avustus voidaan maksaa sen jälkeen, kun avustuksen käytöstä on esitetty valtionapuviranomaiselle hyväksyttävä selvitys. Lisäksi 12 §:n 4 momentin mukaan valtionavustuksen saajan tulee antaa avustuksen maksamiseksi oikeat ja riittävät tiedot valtionapuviranomaiselle. Lain perustelujen mukaan valtionavustuksen saaja on velvollinen huolehtimaan siitä, että maksamisen edellytyksiä koskevat tiedot annetaan riittävän laajoina ja oikean sisältöisinä, jotta valtionapuviranomainen voi yksinomaan avustuksen saajan antamien tietojen perusteella saada oikean kuvan avustuksen maksamisen edellytysten täyttymisestä.

Valtionavustuslain 14 §:ssä puolestaan säädetään, että valtionavustuksen saajan tulee antaa valtionapuviranomaiselle avustuspäätöksen ehtojen noudattamisen valvomiseksi oikeat ja riittävät tiedot. Lisäksi valtionavustuksen saajan tulee ilmoittaa viipymättä valtionapuviranomaiselle avustuksen käyttötarkoituksen toteutumiseen vaikuttavasta muutoksesta tai muusta valtionavustuksen käyttöön vaikuttavasta muutoksesta. Lain perustelujen mukaan oikeilla ja riittävillä tiedoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä tietoja, jotka ovat sisällöllisesti paikkansa pitäviä ja jotka antavat oikean ja riittävän kuvan avustuksen käytöstä ja avustuspäätöksen ehtojen noudattamisesta ja näihin liittyvistä taloudellisista seikoista. Pykälä velvoittaa avustuksen saajan antamaan myös mahdollisesti omalta kannaltaan kielteisen selvityksen.

Avustuksen saajan velvollisuuksien ohella valtionapuviranomaisella on valtionavustuslain 15 §:n mukaan nimenomainen velvollisuus valtionapuviranomaisena huolehtia valtionavustuksen asianmukaisesta ja riittävästä valvonnasta hankkimalla valtionavustuksen käyttö- ja seurantatietoja sekä muita tietoja, samoin kuin tekemällä tarvittaessa tarkastuksia. Lain perustelujen mukaan valvonnan asianmukaisuudella tarkoitetaan, että valvonnan avulla tulee saada kohtuullinen varmuus siitä, että avustusta käytetään oikealla tavalla ja varmistaa oikeat ja riittävät tiedot avustuksen käytöstä ja sen tuloksellisuudesta.

Valtionapuviranomaisen valvonnan tavoitteena on todeta riittävällä varmuudella mm. ovatko valtionavustuksen myöntämisen, käyttämisen ja maksamisen edellytykset olleet olemassa ja se, että avustuksen käytössä on toimittu hyvän taloudenhoidon edellyttämällä tavalla.

Valtionavustuslaissa viranomaiselle asetetut valvontavelvoitteet vahvistavat hallintolain 31 §:ssä säädettyä viranomaisen selvittämisvelvoitetta. Valtionapuviranomaisella on takaisinperintäpäätöstä tehtäessä katsottu olevan ensisijainen näyttövelvollisuus siitä, että valtionavustuksen saaja on rikkonut olennaisella tavalla valtionavustuksen käytön ehtoja.

Avustuksen saajalla on kuitenkin valtionavustuslain säännökset huomioon ottaen asian selvittämisessä aktiivinen tiedonantovelvollisuus. Oikeuskäytännössä onkin katsottu, että avustuksen saajan omalla vastuulla on varmistaa valtionavustuksen asianmukainen käyttäminen, sekä korjata epäselvä taikka harhaanjohtava selvitys valtionavustuksen käytöstä.

Lähtökohtana maksetun valtionavustuksen takaisinperinnässä on suhteellisuusperiaatteen mukaisesti, että viranomainen rajoittaa takaisinperinnän virhettä tai väärinkäytöstä vastaavaan määrään. Toimenpide voi kuitenkin kohdistua koko myönnettyyn valtionavustukseen, jos avustusta ei olisi ilmenneen tilanteen mukaisissa olosuhteissa lainkaan myönnetty tai jos virheen seurauksena valtionavustusta ei oleellisilta osin voida käyttää valtionavustuspäätöksen mukaisella tavalla.

Oikeuskäytännöstä saatavan oikeusohjeen mukaan, takaisinperintä tulee rajata kohdistumaan vain sellaisiin kustannuksiin, joista ei ole esitetty luotettavaa selvitystä niiden yhteydestä tuettavaan hankkeeseen.

Valtionavustuslain 26 §:n nojalla valtionapuviranomainen voi myös päättää, että osa takaisin perittävästä määrästä, sille laskettavasta korosta tai viivästyskorosta jätetään perimättä, jos täysimääräinen palauttaminen tai takaisinperintä on kohtuuton valtionavustuksen saajan taloudelliseen asemaan ja olosuhteisiin tai valtionavustuksella hankitun omaisuuden laatuun nähden taikka palauttamisen tai takaisinperinnän perusteena olevaan menettelyyn tai olosuhteiden muutokseen nähden.

Pykälän tarkoittamissa tilanteissa valtionapuviranomaisella on katsottu olevan laaja harkintavaltatakaisinperinnän kohtuullistamisen suhteen (esim. KHO 2214/2020).

Oikeuskäytännössä on kuitenkin suhtauduttu erityisesti kielteisesti valtiontukien takaisinperinnän kohtuullistamiseen, mikäli kyseessä on valtionavustus, joka on saatu perusteettomasti. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että valtionavustuslain 20 §:n avustuksen palauttamista, 21 §:n takaisinperintää ja 30 §:n valtionavustuksen kuittausta koskevat säännökset muodostavat säännöstön perusteettoman edun palauttamista koskevasta velvoitteesta. Tämä velvoite ei ole KHO:n linjauksen mukaan ole riippuvainen siitä, mistä syystä valtionavustusta on saatu liikaa tai perusteettomasti, olipa syy sitten valtionapuviranomaisen tai valtionavustuksen saajan toiminnassa.

Esimerkiksi KHO 2009:45 ratkaisussa oikeus ei ole katsonut valtionavustusten täysimääräistä takaisinperintää kohtuuttomaksi niissäkään tilanteissa, kun saatu tuki oli perustunut viranomaisen virheellisiin tukipäätöksiin. Koska takaisinperintä perustui saatuun perusteettomaan etuun ja sen palauttamiseen, alkuperäiset tukipäätökset eivät muodostaneet avustuksensaajalle luottamuksensuojaa päätöksiä kohtaan. Viranomaisen virheen johdosta takaisinperittävää määrää kuitenkin kohtuullistettiin määrälle maksettavan koron osalta.

Edelleen KHO 2013:128 ratkaisussa (ja KHO 1.10.2010 taltio 2637) KHO piti takaisinperinnän kohtuullistamisen kannalta merkityksellisenä mm. sitä, että valtionavustuksen käytön valvontaa ei ollut järjestetty valtionavustuslain mukaisesti asianmukaisella tavalla. Kohtuullistamista puoltavina syinä pidettiin lisäksi valtionavustushakemuksen ja -päätöksen tulkinnanvaraisuutta, sekä sitä, että viranomainen oli antanut avustuksen saajalle valtionavustuspäätöksestä ristiriitaisia neuvoja. KHO katsoi ratkaisussaan, että valtionapuviranomaisen menettelyissä olevat virheet ja heikkoudet eivät muodosta perustetta olla perimättä takaisin valtionavustusta, jos avustusta ei ole käytetty valtionavustusehtojen tai valtionavustuslain mukaisesti.

Korkeimman hallinto-oikeuden tapausten perusteella voidaan todeta, että valtionavustuksen saajalla itsellään on ankara selonotto- ja tarkistusvelvollisuus avustuksen käyttöön liittyvissä asioissa.

Valtionavustuksen maksatuksen keskeyttäminen

Valtionavustuslain 19 §:n mukaan valtionapuviranomainen voi päätöksellään määrätä valtionavustuksen maksamisen keskeytettäväksi, jos on perusteltua aihetta epäillä, että valtionavustuksen saaja ei menettele 12 §:n 4 momentissa taikka 13 tai 14 §:ssä tarkoitetulla tavalla, tai ne perusteet, joilla valtionavustusta on myönnetty, ovat olennaisesti muuttuneet.

Valtionavustuslain yksityiskohtaisten perustelujen mukaan maksatuksen keskeyttäminen on tarkoitettu väliaikaiseksi turvaamistoimeksi, jonka avulla myönnetyn valtionavustuksen maksaminen saadaan keskeyttää asian tarkemman selvittämisen ajaksi. Maksatuksen keskeyttämisestä on tehtävä päätös.Selvittämisen jälkeen valtionapuviranomaisen on tehtävä päätös maksatuksen jatkamisesta tai valtionavustuksen maksamisen lopettamisesta ja takaisinperinnästä.

Maksatuksen keskeyttäminen edellyttää perusteltua epäilystä valtionavustuslaissa asetettujen käyttäytymisvelvoitteiden vastaisesta menettelystä. Maksatusta ei voida lainkohdan perusteella keskeyttää mistä tahansa epäilyksestä vaan valtionapuviranomaisella tulee olla riittävästi ja järkevästi hyväksyttäviä perusteita toimenpiteelleen. Lainkohta ei kuitenkaan edellytä, että valtionapuviranomaisella olisi riittävä näyttö lainvastaisesta menettelystä vaan järkevästi ja yleisesti hyväksyttävällä tavalla perusteltavissa oleva epäilys oikeuttaa valtionapuviranomaisen ryhtymään maksatuksen keskeyttämiseen. Päätöstä valtionavustuksen maksatuksen keskeyttämisestä seuraa esitöiden nojalla aina päätös avustuksen maksamisen lopettamisesta tai maksatuksen jatkamisesta. Avustuksen maksamisen lopettamispäätöksellä lopetetaan avustuksen maksaminen sellaiseen toimintaan, joka on parhaillaan käynnissä.

11.02.2021 Author:

Riita-asioissa asianosaisilla on velvollisuus pysyä totuudessa. Totuusvelvollisuus luo velvoitteen rehellisyydestä prosessitoimissa, joka tarkoittaa sitä, että asianosainen ei saa kanteensa ja vastauksensa esittämisvaiheessa vedota valheelliseksi tietämäänsä oikeustosiseikkaan taikka kiistää vastapuolen väitettä, jonka tietää olevan totta (OK 14:1).

Rikosasiassa asianomistajilla on ns. negatiivinen totuusvelvollisuus. Negatiivinen totuusvelvollisuus tarkoittaa sitä, että asianomistajilla ei ole velvollisuutta antaa kertomusta tai vastata kysymyksiin. Mikäli asianomistaja päättää kuitenkin näin tehdä, on hänen pysyttävä totuudessa (HE 46/2014 vp, s. 95).

Rikosasiassa vastaajalla ei ole totuusvelvollisuutta. Totuusvelvollisuus olisi ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että ketään ei voida velvoittaa myötävaikuttamaan oman rikosoikeudellisen syyllisyytensä selvittämiseen (itsekriminointisuoja).

Prosessipetoksen, tai sen yrityksen tunnusmerkistön täyttää usein väärien tietojen antaminen oikeudelle asianosaisena. Tyypillisimmin erehdyttäminen tapahtuu esittämällä oikeudenkäynnissä jokin valheellinen lausuma.

Valheellinen lausuma tuomioistuimessa voi siis täyttää petoksen tunnusmerkistön (ns. prosessipetos). Prosessipetos on eräänlainen petoksen erityismuoto, eikä siitä ole rikoslaissamme omaa pykälää, vaan prosessipetosta on arvioitava rikoslain petoksen tunnusmerkistön valossa (RL 36:1).

Petoksen perustunnusmerkkejä on viisi: erehdyttäminen tai erehdytyksen hyväksi käyttäminen, toiselle siitä aiheutuva erehdys, erehdyksen vallassa suoritettu määräämistoimi, erehdytyksestä aiheutunut taloudellinen vahinko sekä tahallisuus. Vaatimus tahallisuudesta tarkoittaa sitä, että erehdyttäjä mieltää antamansa tiedot varsin todennäköisesti virheellisiksi tai harhaanjohtaviksi.

Prosessipetoksella tarkoitetaan tuomioistuimen tai muun lainkäyttöviranomaisen erehdyttämistä rikos-, riita- tai hallintolainkäyttöasiassa antamaan jotakin osapuolta taloudellisesti suosiva tai vahingoittava virheellinen päätös. Petoksen tunnusmerkistö täyttyy, kun tuomioistuin erehdyksensä takia päätyy toisen asianosaisen kannalta huonompaan ratkaisuun kuin mihin tämä olisi oikeutettu, mikäli tuomioistuinta ei olisi erehdytetty.

Perusmuotoisesta petoksesta tekee prosessipetoksen se, että erehdyttäminen tapahtuu lainkäyttöviranomaisen edessä.

Asianajotoimisto Aasa-Law Oy avustaa tapauksissa, joissa on syytä epäillä valheellisen lausuman esittämistä tuomioistuimelle. Meillä on asiantuntemusta myös sellaisissa tilanteissa, joissa henkilöä epäillään perusteettomasti väärien tietojen esittämisestä tuomioistuimelle.

Palvelemme sekä yrityksiä että yksityishenkilöitä. Ota yhteyttä, autamme mielellämme!